Villa Herttalassa tapahtuu kummia!

Hei. 

Sulo, Rahikkalan Riihitonttu tässä, tervehdys!

Epäilen, että et tunne minua ennestään. Kerron siis vähän itsestäni.

Sulo on nimeni. Sanovat tosin välistä minua vanhaksi Suloksi tai Riihi-Suloksi, mutta itsestäni pelkkä Sulo on hyvä.

Olen asunut Rahikkalassa niin kauan kuin muistan. Ehkä arviolta kaksisataa vuotta. (Tontuthan elävät pitkään, satoja ja taas satoja vuosia, jos vaan Luoja suo, emmekä huku partoihimme, hehe.)

Syy, miksi kirjoitan tätä, selviää kohta. Me riihitontuthan emme yleensä kirjoita kirjeitä. Yleensä emme edes osaa kirjoittaa.

Itse opin, kun sattumalta löysin Rahikkalan heinälatoon unohtuneen Aapisen. Seurasin aikani, kaipaisiko sitä kukaan, mutta kun se lojui siellä viisikymmentä vuotta, uskalsin ottaa sen lainaksi.

Sitä me sitten luimme naapurimetsän viisaan pöllörouvan kanssa, ja niin minä opin ensin lukemaan, ja lopulta (Pöllörouvan seuraavalla kesäkurssilla) kirjoittamaan.

Tottakai palautin Aapisen takaisin opiskelujeni päätteeksi, ja siellä se pölyyntyi heinäkasassa, kunnes — ja tämä liittyy siihen, miksi kirjoitan tätä — Aapinen yhtäkkiä hävisi!

Toissakesänä se kävi. Kyläilimme Kasperin (Rahikkalan Saunatonttu, vanha, ei osaa kirjoittaa) kanssa juhannuksen kunniaksi lammen rannassa asuvan karhuperheen luona, ja paluumatkalla piipahdimme vielä huviksemme heinäladossa herra ja rouva Hiiren luona.

Mutta voi ihmettä! Kyllä me totisesti hämmästyimme! Rahikkalan vanha heinälato (joka oli vielä hetki sitten ollut täynnä vanhoja heiniä ja kaikenlaista vanhaa (turhaa) rompetta) kiilsi nyt puhtauttaan!

Herra ja Rouva Hiiri olivat tallessa, onneksi, mutta pyörällä päästään ja innostuneet suursiivoamaan omaa kotikoloaankin, kun kerran muutenkin oli ladossa nyt siivottu.

Hiiret kertoivat, mitä oli tapahtunut. Heidän latoonsa oli yhtäkkiä ilmaantunut ihmisiä, jotka laittoivat kaiken mullin mallin ja sitten taas mallin. Mutta erilailla kuin ennen. Eikä yhtään turhaa roinaa tuotu enää takaisin.

Ja se, mitä sitten tapahtui, oli vielä ihmeellisempää — ladossa alkoi näkyä taas ihmisiä. Siellä leikittiin, tanssittiin, laulettiin ja naurettiin. Ei se ollut varsinaisesti heinälato, kuten oli joskus ollut, mutta jotain se oli! Jotain uutta!

Voi että, siitä puhuttiin. Siitä puhuivat kaikki — tontut, hiiret, karhut, koko metsänväki. Eritoten minä.

Näet kun — olen niin vanha, että muistan vielä, kun Rahikkalassa asuttiin niin, että kaikkia sen rakennuksia käytettiin. Riihi, aitat, sepän paja, maidon kylmäämö, talli, navetta, vasikkamökki, ruokakellari, pihasauna — kaikilla niillä oli oma tärkeä tehtävänsä. Ja kaikissa niissä asui oma tonttunsa.

Tonttuja tarvittiin isäntäväen apuna. Riihitonttu, siis minä, auttoi isäntää viljan kuivaamisessa, ja vahti renkien apuna kuumana hehkuvaa uunia pitkinä syysöinä. Tallitonttu auttoi hevosten hoidossa, saunatonttu saunan lämmittämisessä. Ja niin edelleen.

No, ajat muuttuvat, eikä tietenkään meille tontuille kuulu, miten ja missä ihmiset aikansa käyttävät. Mutta sen verran minun on sanottava, että kyllä se heinäladon puhtaus ja Herra ja Rouva Hiiren innostunut kertomus lämmitti vanhan tontun mieltä.

Koska onhan sitä hiljaa nieleskelty: kun rakennuksia ei tarvita, tarvitaanko enää meitä tonttujakaan?

Monet meistä autioituneiden vanhojen maatilojen tontuista ovatkin lähteneet. Yksi sinne, toinen tänne. Moni on muuttanut Korvatunturille. Mutta ei se hälinä kaikille sovi. Ei minulle, eikä Kasperille. Siksi me olemme yhä täällä.

Nyt jo varmaan arvaat, miksi tätä kirjoitan. No tietysti siksi, että nykyisin —heinäladon lisäksi — leikkiä, tanssia, laulua ja naurua kuuluu myös Riihellä! Myös siellä on siivottu! Ja Kasperin saunaa lämmitetään tämän tästä!

Olen hieman huvittuneena — mutta ehdottoman onnellisena — kuunnellut juttujanne Villa Herttalasta. Ymmärsin, että se on Riihen uusi nimi? Ja tarkoittaa lehmäneiti Hertan kotia?

Se on hassua tontusta, joka on tottunut siihen, että riihessä kuivataan viljaa, eikä majoiteta lehmiä. Lehmäthän asuvat navetassa!

Mutta, kuten sanoin, ajat muuttuvat, ja se on hyvä se. Kasperi ja minä olemme usein jutelleet, ettei meistä enää koskaan tunnu siltä, ettei meitä tarvittaisi. Päinvastoin — nyt meitä tarvitaan vähän väliä!

Uudet eläinystävänne, lampaat, lehmät, hevoset, kanat, kukko, puput ja kissa, ovat jo kaikki tuttujamme ja vietämme mielellämme aikaa heidän kanssaan.

Siispä kirjoitin tämän kirjeen kiittääkseni. Vuosia olin Riihessäni yksin. Sitten tulitte Te, sitten tulit Sinä. Tervetuloa ja kiitokset!

Myös Kasperi haluaa kiittää. Siis kiitokset myös hänen puolestaan!

Rahikkalassa tonttuperinteenä on ollut, että joulun alla tontut muistavat koko tilan väkeä ja metsäneläimiä.

Siksi siis tämä Joulutervehdys kiitoksineen.

Ja siksi pienet paketit. Kasperi ja minä näet tuumasimme, että kaikki uudet (ja vanhat) eläinystävämme ansaitsevat pienet joululahjat! Toimme ne jo näin etukäteen, kun arvelimme, etteivät ainakaan pikkukaritsat malta odottaa aattoon asti.

Lahjamme ovat vaatimattomia, kuten mekin, mutta toivottavasti niistä on iloa Teille, niinkuin Teistä on iloa meille.

Hyvää joulua!

Lämpimin tervehdyksin,

Villaherttalatonttu Sulo (os. Riihitonttu)

Miten tarina jatkuu? 

Lämpimästi tervetuloa Rahikkalan joulupolulle 3.12.2023, jolloin tarina jatkuu. :)